Oon viimeaikoina miettinyt, mikä on ollut mun elämän onnellisinta aikaa. Lapsuus, kaikki ne ihanat leikit, huolettomuus ja hiekkakakut? Nuoruus, kun kokeiltiin kaikkea tyhmää ja erilaista, oltiin niin cool eikä välitetty mistään muusta kun siitä että oli hauskaa? Vai tämä, aikuistuminen, kai, jolloin ymmärtää sen kuinka oikeasti elämä hujahtaa ja eteen tulee jatkuvasti uusia haasteita ja vastuksia?
Muutama kuukausi sitten olisin vastannut nuoruus, kaikista niistä huonoista muistoista huolimatta mä olin silloin onnellinen. Pari viikkoa sitten olisin vastannut että nyt, tämä "aikuistuminen", koska mulla on tällä hetkellä maailman parhaat kaverit. Mutta nyt, kun oon tätä pohtinut, ymmärrän että ei tässä elämässä mikään eudaimonia oo se ainoa asia jota tavoitellaan.
Joo, ihmiset on tosi hedonistisia joskus, mutta kun mietin, mitä oikeesti arvostan elämässä, on se itse. Elämä. Kuinka kaunis sana voikaan olla!
Ja aikuisuudesta sen verran, että tuskin koskaan kasvan aikuiseksi. Kuinka moni melkein kahdeksantoistavuotias puhuu kavereidensa kanssa mursuilusta ja siitä kuinka mummot velloo valtamerenä sua kadulla vastaan?
Huomasin myös, kuinka oon koittanu korostaa mun "lapsellisuutta"; en halua pukeutua konservatiivisesti, vaan kuin teini. En halua taiteilla mitään normaalia, teen aina kaikkea omituista ja absurdia. Värjäsin hiukseni osittain siniseksi.
♥, Ada, joka ei halua kasvaa aikuiseksi.
ps. on sanonta, että taiteilija on ihminen, jonka sisällä asuu vielä se lapsi joka se oli viisivuotiaana. Jos mä koen edelleen olevani lapsi, tekeekö se musta taiteilijan? Toivottavasti ei, koska siinä tapauksessa kaikki ois niin helppoa. Mikä tarkotus elämällä on jos ei selvitä vastoinkäymisistä, aina loppuun saakka?
